Merikotka, maisema, houtskär. Avoimen hiljaisuus.

Eläimen katsetta edessä avautuvasta maailmasta, on runoudessa kutsuttu termillä avoin, filosofiassa eläimen määrityspyrkimystä kuvataan termillä hiljaisuus. Hiljaisuus palautuu edelleen termiin kesuura,(II) lauseen tai runo säkeen loppuun asetettu hiljaisuutta kuvaava merkki. Rainer Maria Rilke:n kahdeksas elegia kuvaa eläintä sellaiseksi, joka tuhansin silmin katsoo avoimeen. Ihmiset sen sijaan katsovat toiseen suuntaan, menneisyyteen, jonka avoin on täynnä, enkeleitä jumalia, ja myöhemmin tiedettä.

Eläimellä on aistien vapaus, ja avoin on tuhat kertaa avoimempi, makujen näkyjen ja vaistonvaraisten viettien avoin kenttä, jossa ei ole mitään mitä me ihmiset voimme määrittää. Kaikki mitä tuhansin silmin olemme, on sitä mitä eläin ei ole.

Jokin erottaa ihmisen eläimestä. Meissä ihmisissä ei ole aistien ja viettien valtaa, jota eläin puhtaasti toteuttaa. Vietit ja vaistot vievät eläintä eteenpäin. Eläimen ja ihmisen suhde on hiljaisuus. Määritämme eläintä oman kielemme ja omien kulttuuristen rakenteiden ja itse rakentamiemme koneiden tai teorioiden kautta. Silti eläin jollain katoaa määrittämättömään, en voi koskaan tietää miltä tuntuu olla eläin.

Kuvan kohteen ja kuvaajan välille syntyy tyhjä tila. Samankaltainen tila muodostuu kuvan ja katsojan välille. Kutsun tyhjän tilan luonnetta, ujoksi hiljaisuudeksi. Ujous on varovaista läsnäoloa, ujous säikähtää helposti ja piilottaa itsensä, jos sen varovaisuutta ei kunnioita ja yritä lähestyä sitä sen omin ehdoin.

Linnut ovat varovaisia ja ujoja, eivät mieluusti päästä kovin lähelle. Merikotka on äänetön lentäjä, joka välttää kaikenlaista kontaktia viimeiseen asti.

Kun Ujouteen tutustuu ensi kerran, se näyttäytyy mutta kovin arka se on. Ujouden voi kadottaa helposti luotaan, olemalla liian äänekäs, pitämällä meteliä, silloin ei täyty hiljaisuuden ehdonvaraisuus. On vain ääniä ja liikaa liikettä, että huomaisimme ujouden, hiljaisuudesta puhumattakaan. Kuva on mahdollisuus, jossa hiljaisuus ja avoin voivat rakastua.