Elämää kuolemassa Teksti ja kuvat on julkaistu Suomenluonnonkuvaajien Luontokuvalehdessä 2016/6 Tein tähän blogiin eri kuvilla saman kertomuksen.
Elämää kuolemassa
Kurppa lentää pään yli suoraviivaista lentoaan. Kohta osa siitä maatuu edessäni ruohomättäällä. Hiljalleen maaksi tuleva kurppa muistuttaa maallisen elämän viimeisistä vaiheista.
Lehtokurppa maatuu hiljalleen osaksi luonnon kiertokulkua.
Lähellä raatoa, keskellä kylmää ja kolkkoa hautakivien riviä, kohoaa korkea vaahtera ja sen ylä-oksilla erottuu suuri risukasa. Se on kanahaukan pesä. On kuin jossain taustalla soisivat pasuunat.
Pesä on iso. Se on yhtä aikaa elämän ja kuoleman lähde, keskellä ihmisen rakentamaa kuoleman puutarhaa. Pesän hämärään tunkeutuvan uutta luovan valon tavoin elämän ja kuoleman valtakunnan välinen raja muuttuu häilyväksi.
Pesän edessä sydän hakkaa hieman hitaammin, se tuntuu hehkuvan jonkinlaista pyhyyttä. Rintakehä on pakahtua hetkeksi kunnioituksesta.
Keväisen illan valo sirottuu oksaston läpi. Hohtavat valolaikut houkuttelevat liikuttuneen mielen nyt tarkastelemaan korostuneita untuvien ja tuoreiden rakennusoksien yksityiskohtia. Tuossa on marjakuusta, tuo on lehtikuusta ja löytyypä sieltä tuijaakin. Tummat varjot valon ympärillä nostavat entisestään yksityiskohtia esiin.
Kanahaukka koiras tuo pesälle rakennusmateriaalia
Kuoleman uudet airueet
Pesän uumenissa valopisteinä loistaa kaksi kauniin valkoista munaa. Kevään aikana munista kuoriutuvat haukkaveljekset.
Samalla kalmiston idylli mielessäni särkyy. Kanahaukka poikasineen aiheuttaa uutta eloa ja hämmennystä hautausmaan muussa asujaimistossa. Oravat kirkuvat kauhusta ja rusakot säntäilevät karkuun, kun emo opastaa poikasia itsenäisen elämän alkuun. Taustalla joku huutaa koiraansa ja kesäinen rullasuksija vielä päästää ilmaa ja rykäisee nenänsä tyhjäksi. Kaupungin melu tervehtii heti kiviaidan ja portin tuolla puolen omaista, joka vielä hetki sitten risti kätensä ja laski kukan vainajan viimeiselle leposijalle.
illan hämärtyessä rastasbaari on vielä hetken auki
Seesteisyys on lopullisesti tiessään, kun emon heittämä verta tihkuva lokinpoikanen mätkähtää taivaalta hiekkaan. Pistävän korkeat kerjuu-äänet yltyvät orgastiseen kiimaan ja siiven iskuissa on voimaa. Ilmavirtaus pöllyttää kesäkuivaa hiekkaa kun poikaset iskevät kiinni revittyyn lihakimpaleeseen.
Veljekset taistelevat emon tuomasta saaliista, heikompi alistuu.
Voimakkaampi veljeksistä on ensin saaliin kimpussa. Heikompi tai arempi jää taakse. Silti toinen poikasista sinnikkäästi haastaa toista pullistaen höyhenpeitteensä mahtavaksi ja päästää korkean kimeän huudon.
Suuri kohtalon hetki voi tiivistyä näihin sekunteihin. Uskaltaako heikompi poikanen haastaa vahvemman, saako vahvempi syödä aina ensin kupunsa täyteen?
Viimein nälkä on tyydytetty. Poikasten kuvut ovat on täytetty hetkeksi. Nokissa on verta ja pieniä untuvia. Veri on vuodatettu ja lihan loputon himo ja tarve tyydytetty hetkeksi. On jälleen hiljaista.
Luonto on raakaa, siinä ei ole reiluutta moraalia etiikkaa tai muuta sentimentaalista roskaa. Ohjaajaa Werner Hertzog on kuvannut luonnon kamppailua käyttämällä sanoja murha ja haureus.
Osuin paikalle kun koiras yritti napata vanhan tammen oksalla olevaa oravaa. Tunsin siipien iskut ja kuulin kuinka harittajat halkoivat ilmaa. Orava sai käyttää hyödykseen kaiken oppimansa. Se oli nuori ja vastuksena on täysikasvuinen kanahaukkakoiras, jonka on ruokittava itsensä lisäksi kaksi poikasta ja taas hautausmaa täyttyi oravan hysteerisellä kirkumisella, joka jatkui vielä minuutteja kanahaukan poistuttua. Vähin erin ahdistuksesta ja pelosta värisevä orava palasi takaisin omaksi hiljaiseksi itsekseen. Tilanne oli ohi. Puun pyöreän rungon taakse pujahtaminen pelasti tällä kertaa tämän kurren. Mutta tiesin, että auringon jälleen noustessa koko näytelmä alkaisi jälleen alusta. Kun kanahukka tekee sen minkä parhaiten osaa, voi orava olla varma että tulevaisuudessa sen lajitovereita on yksi vähemmän.
Orava katselee turvallista pakoreittiä.
Hautausmaan ja ihmisasutuksen mukanaan tuomat pähkinänhimoiset oravat ovat usein otollisin saalis. Saalis on kuitenkin saatava kiinni ennen kuin sen voi syödä. Kehittyäkseen vahvaksi, empimättömäksi tappajaksi on kanahukan opittava saalistamaan itse. Onneksi nuorten veljesten saalistusvietti on voimakas. Viikkoja pesästä lähtemisen jälkeen ovat poikasten siivet jo riittävän voimakkaat, jotta emolinnun kanssa voi ajaa saalista rinta rinnan. Siiven iskujen ilmavirrat hautausmaan hämärtyvässä illassa lyövät pyörteitä korvieni juuressa. Ajatukset kääntyvät poikasten tuleviin haasteisiin, joista suurin on niiden ensimmäinen talvi.
Saalistajan uusi elementti
Munista kuoriutuneet kaksi veljestä jättävät lopulta pesänsä loppukesästä hyvävointisina ja vankkoina nuorina haukkoina. Vain toisella on lukurengas jalassaan. Jostain syystä toinen oli kadonnut. Harmi, sillä olisi kiinnostava seurata molempien tuttujen yksilöiden tarinaa jatkossa.
Mietin mielessäni poikasten tulevaisuutta. Talvesta selviydyttyään ja saavutettuaan sukukypsyyden nuoren koiraan on vallattava oma reviiri, löydettävä naaras, joka voi viedä sen geenejä eteenpäin. Niiden on kuitenkin tiukasta varottava tulemasta reviirille jonka vanhempi koiras on ominut.
Koiraat puolustavat reviireitään ankarasti ja kilpakosijoita saattaa olla paljonkin. Pahimmassa tapauksessa kovakorvainen nuori koiras päätyy vanhan koiraan tappamaksi. Riski on silti molemmin puoleinen ja aina on mahdollisuus, että nuori rex nemorensis katkaisee vanhan kuninkaan ylvään lennon ja uusi kaupunkimetsän kuningas on syntynyt! Vanha runneltu kuningas joko kuolee tai päätyy reviirittömäksi hylkiöksi.
Voidakseen olla kaupunkimetsän kuningas on kanahaukan selvittävä haasteista joita sen laaja reviiri sisältää: Väistämään liikennettä, totuttava meluun ja ihmisiin. Kaupunkielämän pulssi on erilainen kuin metsän. Haasteita kaupungissa epäilemättä riittää, mutta ilmeisesti myös riskin arvoista ravintoa. Reviirien lisääntyminen herättääkin kysymyksen, mikä on kaupunki kanahaukka populaation kantoraja: kuinka paljon kanahaukkoja kaupunkeihin mahtuu ennen kuin kannat kääntyvät laskuun.
Yksi perusehto näiden poikasten ja kanahaukan menestymiseen yleensä ovat voimakkaat puut, joissa haukka voi kävellä ja istua. Näinkin yksinkertaisia vaateita on suomen luonnon nykyisin yllättävän vaikea täyttää muualla kuin kaupunkien puistoissa ja metsävyöhykkeillä. Hyvä kysymys onkin, että onko kanahaukan ekologinen lokero sen tyypillisimmässä elinympäristössä pienentynyt, josta johtuen se on lähtenyt pois vai onko uusi lokero auennut kaupungista? Niin tai näin: kanahaukka ei juuri viihdy talousmetsässä, joten kaupunkimetsän uusi kuningas on tullut jäädäkseen. Kaupunkilaisen luonnon ystävän onneksi urbaanissa ympäristössäkin tämän superpedon käsittämätöntä lento- ja saalistustaidot ovat valtavan upea näky.
Viimeinen kuva haukkaveljeksistä. Hyvää matkaa
Teksti ja kuvat Lauri Asanti